Kasvutehtäväni #1 äitiyden haasteet

Sain eilen impulssin jakaa kasvutehtävistäni.

Elämä on tuonut eteeni monia suuria kasvunpaikkoja, jotka ovat lopulta saaneet minut kääntämään katseen itseeni ja kohtaamaan niitä kohtia minussa, joita en olisi millään halunnut kohdata. Tänään tunnen halua kirjoittaa Kaaposta, esikoispojastani.

Vanhemmaksi tulo oli minulle mullistavaa, omaa maailmankuvaani järisyttävää. Olimme vuonna 2014 vaeltamassa Nepalissa, Himalajan vuoristossa, pienessä kylässä, jonka nimi on Tsum-valley. Sinne ei päässyt muulla tavalla, kuin vaeltamalla jalan monta päivää. Yövyimme vaellusryhmämme kanssa paikallisessa majapaikassa. Vaeltaminen oli rankkaa ja olosuhteet alkeelliset. Näin unen, jossa tapasin vanhoja Etu-Töölön lukion kollegojani, jotka kyselivät olenko raskaana. Sanoin, että en vielä. Yksi heistä kehotti minua hankkiutumaan raskaaksi, sillä en enää nuorenisi. Siellä, Tsum-valleyn majapaikassa minulle kirkastui ajatus: halusin lapsia. Ajatukseen liittyi myös se, että halusin olla mielummin hoitamassa lapsia kotona, kuin haastamassa itseäni maailman korkeammassa vuoristossa. Luulin pääseväni haasteita pakoon. Miten väärässä olinkaan.

Vuonna 2015 tulimme takaisin maailmalta ja asetuimme Vesilahteen. Talomme on puolisoni äidin mummola, satavuotias talovanhus, jonka päätimme remontoida itsellemme kodiksi. Hommaa riitti, aamusta iltaan. Muistan Kimin sanoneen, että tehdään nyt ensin tämä remontti ja sitten mietitään niitä lapsia. Minulla oli eri suunnitelma. Kaapo syntyi vuonna 2016 keskelle intensiivisintä remonttia. Sisällä ei ollut suihkua, sillä koko lattia oli purettu siitä osaa taloa, jossa ennen oli suihku. Puolisoni, Kimin, päivät kuluivat intensiivisesti remontin parissa ja hänen isänsä, Sauli, oli mukana hommissa joka päivä. Muistan sen aamun, jolloin tunsin synnytyksen alkaneen. Kim ja Sauli olivat aikoneet pakertaa lattian parissa, kuten joka päivä. Sauli tuli käymään ja kerroimme synnytyksen alkaneen. Suunnitelma muuttui sen päivän osalta, “piti jatkaa hommia” sitten muutaman päivän kuluttua.

Kaapon synnytys oli hurja kokemus, en tiennyt voivani kokea mitään niin intensiivistiä. Kaikki meni hyvin ja ehdimme sairaalaan nipin napin. Automatka oli kaikista hirvein osa koko synnytystä ja siitä sain jo ajatuksen, että jos meille tulisi lisää lapsia, haluaisin synnyttää kotona. Selvisin synnytyksestä suunnittelemallani tavalla; ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, “luomuna”, niinkuin kuulen nykyään luonnonmukaisia synnytyksiä kutsuttavan.

Elämä vauvan kanssa oli uutta, vierasta ja vaikeaa. Imettäminen sattui ja vauva itki. Muistan ajatelleeni, että tätäkö tämä nyt on. Kasvu äitiyteen kävi hitaasti, päivä kerrallaan. Aloin pikkuhiljaa tuntea rakkautta ja kiintymystä. Minulla oli tarve tehdä kaikki “oikein”. Luulin äitiyden olevan koetus, jonka voi suorittaa tekemällä asiat joko “oikein” tai “väärin”. Ajatusmaailmani oli hyvin mustavalkoinen ja tuomitseva. Olin yksinäinen. Tämä vahvisti mustavalkoisuutta ja ankaruutta. Vaatimukset itseäni kohtaan kovenivat. Kim teki remonttia ja töitä. Minä olin vauvan kanssa ja elämä tuntui ahtaalta. Sisäinen puheeni oli hyvin ankaraa.

Kun Kaapo täytti yksi, tulin uudelleen raskaaksi. Alitajunnastani oli noussut mielikuvia minusta työntämässä rattaita isomahaisena. Ovulaation huumassa heinäkuisena päivänä munasoluni hedelmöittyi. Muistan sen päivän, haimme Vampulasta listoja ja pysähdyimme Huittisten abc:lle. Ovulaatio aiheutti minussa halua rakastella jokaista vastaantulevaa kaksilahkeista. Kerroin haluistani kumppanilleni ja saman päivän iltana olin raskaana. Vaikka ajatus uudesta raskaudesta oli tuntunut houkuttelevalta, sen muuttuminen todeksi oli iso shokki. Meillä oli yksivuotias lapsi ja toinen tulossa. En tuntenut olevani valmis siihen. Työnsin asiaa pois mielestäni, enkä halunnut ajatella sitä. Minua pelotti. Miten ikinä selviäisin kahden pienen kanssa? En ollut valmis laittamaan Kaapoa päiväkotiin, vaan tarrauduin häneen entistä enemmän. Olin tekemässä jotain hirveää, minulla ei olisikaan enää aikaa olla vain Kaapon kanssa. Vasta loppuraskaudesta hyväksyin sen, mikä oli tulossa ja annoin itselleni luvan alkaa valmistautumaan synnytykseen. Siitä tulikin sen hetken intohimoni. Kotisynnytys ja siihen valmistautuminen. Halusin mukaan Ylen Perjantai dokkariin. Luin paljon kirjallisuutta. Minulla oli tarve tehdä tämäkin “oikein”. Suhtauduin synnytykseen kuitenkin edelleen suorituksena. En ollut löytänyt yhteyttä itseeni tai syntyvään vauvaan. Jotakin kuitenkin tapahtui. Valitsin suhtautua edessä olevaan synnytykseen rakkaudesta ja luottamuksesta käsin.

Touko syntyi huhtikuisena päivänä synnytysammeeseen oman kotimme pirtissä. Paikalla synnytyksessä oli kokonainen joukkue ihmisiä, seuraamassa suoritustani, josta koin, että minun oli selviydyttävä kunnialla. Elämä kantoi ja sain kokea upea synnytyksen. Sain kokemuksen, että minä pystyn mihin vain haluan. Silloin en vielä ymmärtänyt, että kaikki ei ole aina minusta kiinni, vaan korkeampi voima ohjaa elämääni.

Toukolle puettiin heti vaatteet päälle ja elämä palasi normaaliin nopeasti. En ymmärtänyt mitään lapsivuodeajasta, enkä ihokontaktin tärkeydestä. Halu oli näyttää, miten nopeasti synnytyksestä voi “palata normaaliin”: Minusta tuntui, että olin jo saanut kaiken. Olinhan synnyttänyt kotona. Nyt piti taas olla reipas ja pärjätä. Näyttää ulospäin, miten hienosti meillä menee. Sisältä aloin olla jo ihan pihalla. Tuntui, että elän jonkun toisen elämää. Vauva oli ihana ja halusin taas tehdä kaiken “oikein”. Aloitin vessahätäviestinnän, pissatukset ja kakatukset. Yksi lisäsuorite, jossa päteä. Luin kiintymysvanhemmuudesta ja otin itselleni monia lisätehtäviä äitiyteen. Oli niin tärkeää tehdä kaikki oikein, etten vain pilaisi lapsiani omalla epätäydellisyydelläni.

Kaapo alkoi tulla mustasukkaiseksi, kun Touko oli puolen vuoden paikkeilla. Kaapo siirtyi tahtoikään, 2,5 vuoden tienoilla. Kaapo ei pitänyt siitä, että pidin vauvaa koko ajan sylissäni ja pissatin häntä 20 minuutin välein. Kaapo ei pitänyt siitä, että kaikki huomioni oli vauvassa. Minä olisin halunnut vain olla vauvan kanssa, mutta ylivastuullisuuteni ei antanut siihen lupaa. Minun piti hoitaa omat lapseni. Minun piti selvitä. Selviäminen tarkoitti sitä, että unohdin itseni. Sisäisesti oli rauhaton, kärttyinen, uupunut. Laihduin ja kärsin selkäkivuista. Omat lapsuudenkokemukset nousivat mieleen ja minä vain pärjäsin. Olinhan aina pärjännyt. “Kaisa se pärjää aina”, oli tuttu lause menneisyydestä. Jos en pärjäisi, minut hylättäisiin. Oli oltava vahva, selviydyttävä ja rämmittävä eteenpäin.

Kaapo alkoi tarrata vauvaan ja repiä häntä. Minusta tuntui, että aina kun silmäni vältti tai käänsin selkäni, Kaapo oli kynsillä kiinni vauvan kasvoissa. Tunsin pohjatonta hätää. Tunsin epäoikeudenmukaisuutta. Tämä oli jonkun syytä! Ja kenen muunkaan kuin 2-vuotiaan esikoiseni. Hän yritti näyttää minulle, miten epäterveellä tavalla olin kietoutunut vauvaan ja miten epäreilusti jaoin huomiota. Ajattelen, että hän tunsi tulleensa hylätyksi. En löytänyt myötätuntoa tai ymmärrystä häntä kohtaan, ainoastaan vihastumista, pettymystä ja loukkaantumista. Miten hän saattoi! Muumimamman olemus oli kaukana omastani. Sisäinen lapseni oli hädässä, eikä aikuinen osa minusta ollut tietoinen olemassaolostaan. Olin jumissa ylivireydessä, hätätilassa. Pelon ja vihan sekasopassa. Pelkäsin seuraavaa “hyökkäystä” ja vihastuin herkemmin. Aloin lopulta pelätä myös omaa vihastumistani, koska se alkoi olla voimakkaampaa ja voimakkaampaa. En nähnyt itseäni. Olin vain kokija. Joka tilanteessa. Reagoin, kerta toisensa jälkeen. En nähnyt tilanteeseen ulospääsyä.

Eräänä päivänä vaipan vaihdettuani Toukolle huomioni kiinnittyi Kaapon käsivarteen. Siinä oli mustelma. Peukalon pään kokoinen mustelma. Tunsin vihlaisun sisälläni. Oliko tuo minun aiheuttama? Olinko tarttunut Kaapon käsivarteen niin napakasti, että olin aiheuttanut mustelman? Nyt minä tarvitsin apua. Hain ja sain apua, monen mutkan kautta.

Nyt olen tässä, monta vuotta on kulunut noista ajoista. Niiden muisteleminen ei tunnu enää pahalta. Näen vaikeiden aikojen tarkoituksen. Näen sen, kuinka minun täytyi tulla umpikujaan, jotta kärsimys voisi hioa minua sileämmäksi, pehmeämmäksi. En olisi ikinä selvinnyt yksin. Kiitän sisäistä viistastani, joka ohjasi minut avun piiriin. Juuri oikeaan aikaan. Kiitän sitä sisäistä viistasta myös siitä, että hän katsoi, kuinka kärsin, kuinka taistelin ja kuinka olin lopussa. Kuinka oikeata ja väärää ei oikeastaan ole olemassa. On vain se, mikä tuntuu oikealta kussakin hetkessä. Minä itse olen itseni pahin arvostelija, tuomari, mitätöijä. Minussa asuu pahin vastustajani, pahin viholliseni. Sallimalla kaiken, joka minussa on, tulen kosketuksiin oman inhimillisyyteni kanssa. Oman keskeneräisyyteni kanssa.

Minun ei tarvitse enää pärjätä, jaksaa, suoriutua. Olen löytänyt rajoja ympärilleni. Minun ei tarvitse enää vaatia itseltäni.

Voin vain antaa olla. Päästää irti. Ymmärtää oman pienuuteni, oman vaikutuspiirini ja omat voimavarani. Minä voin rakastaa itseäni, vaikka en jaksaisikaan. Sisäinen aikuinen voi hoitaa sisäistä lasta. Kannatella häntä. Voin valita, miten toimin, kun olen yhteydessä itseeni. Ja voin pyytää anteeksi, kun teen jotain minkä tunnistan vääräksi.

Olen kiitollinen, että elämä on tuonut eteeni tämän kokemuksen. Olen kiitollinen kaikesta kärsimyksestä, kivuista ja ongelmista. Olen kiitollinen Kaaposta. En tiennyt Kaapolle nimen valitessani, että hän olisi minulle todellinen arkkienkeli Gabriel, Jumalan poika, jonka auttaa minua tulemaan lähemmäksi itseäni. Enkä tiennyt, että Toukolle nimen valitessani hän toisi mukanaan uuden alun. Kiitän lapsistani, he ovat tulleet tänne opettamaan minulle elämää.