Oma matkani tietoiseksi naiseksi

Käsillä oleva teksti kertoo omasta matkastani, miten haasteet toivat minut lähemmäksi itseäni, miten uskalsin kohdata itseäni ja ymmärtää kohdalleni osuneita opetuksia laajemmassa perspektiivissä. Miten vaikeudet ja kärsimys johdattivat siihen, missä juuri nyt olen. Miten oma matkani on opettanut minulle, että minussa on loputtomasti voimavaroja, joita haluan nyt jakaa muiden kanssa.  

Toiset kokevat raastavan avioeron, sairastuvat vakavasti tai menettävät läheisensä, ennen kuin suostuvat pysähtymään ja kysymään itseltään: Onko elämäni sellaista, kuin haluan sen olevan? Miten minä voin?  Olenko onnellinen? Mitä minä tarvitsen? Ei ole tarve mennä niin kauas. Voi pysähtyä aikaisemmin tarkastelemaan omaa elämäänsä. Omassa elämässäni mustelma lapseni käsivarressa toimi metaforisena syöpänä - asiana, joka sai minut pysähtymään, katsomaan omaa elämääni ja kohtaamaan omia varjojani.

Haasteet alkoivat vuonna 2018, kun toisen lapsen syntymän myötä omat vaikeat tunteeni alkoivat voimistua esikoistani kohtaan. Esikoiseni oli hyvin mustasukkainen uudesta vauvasta, enkä osannut sietää tai käsitellä omiani saati hänen tunteitaan.

Tulin vihaiseksi, pettyneeksi ja elin jatkuvassa ylivireystilassa. Kehoni alkoi oirehtia, selkä- ja hartiakivut vaivasivat ja lantion alueeni oli aivan jumissa. Lattialla istuminen kahden pienen lapsen kanssa oli hankalaa ja päänsäryt olivat päivittäisiä. Tuntui, että 2-vuotias esikoiseni tarttui vauvaan ärhäkästi aina kun silmä vältti, joten elin jatkuvassa hätätilassa, jossa en voinut irrottaa katsettani kahdesta pienestä hetkeksikään.

Olin kotiäiti, lapset harvoin nukkuivat päiväunia samaan aikaan, eikä minulla ollut omaa tilaa arjessa tarpeeksi. Tulin hyvin turhautuneeksi tilanteessa, joka vain jatkui ja jatkui, eikä loppua siinä kohdassa näkynyt. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että laiminlöin omia tarpeitani päivittäin, en sallinut itseni romahtaa, enkä ymmärtänyt kehoni viestejä pahasta olostani. Päinvastoin; olin vihainen ja pettynyt kehoonikin, jota särki.

Aloin hermostua entistä herkemmin esikoiseeni, tartuin häneen tunteen vallassa ja aloin pelätä omia reaktioitani. Eräänä päivänä huomasin sormenpään kokoisen mustelman hänen käsivarressaan, ja pelästyin. Oliko tuo mustelma tullut siitä, kun otan hänet tunteen vallassa pois vauvan päältä? En tiedä, mutta tuo mustelma oli minulle merkki, että tarvitsin apua omien tunteideni kanssa. En saanut mustelmaa pois mielestäni, vaan se ikään kuin huusi minulle päivä toisensa jälkeen: Huomaa minut! Mitä tapahtuu? Sisimmässäni en halunnut olla äiti, joka toimii reaktiivisesti, tunteen vallassa. Tiesin, että minun oli kohdattava oma kipuni, jotta voisin toimia toisin, en päässyt sitä enää pakoon.

Otin ensimmäiseksi yhteyttä julkisen puolen palveluihin ja kerroin kaunistelematta kaiken omista tunteistani sekä tuosta mustelmasta. Pyysin saada tulla keskustelemaan omista tunteistani, erityisesti vihan ja avuttomuuden tunteista. Mustelmasta huolestuttiin ja minulle ehdotettiin, että tulisin lääkärin vastaanotolle näyttämään esikoiseni käsivartta. Pelästyin, koska pidin mustelmaa ikään kuin symbolina siitä, että nyt on aika katsoa peiliin, en asiana, joka vaatisi lääkärinlausuntoa. Tarkastin poikani käsivarren ja mustelmaa ei enää näkynyt. Mustelma oli saattanut yhtä hyvin tulla leikin tuoksinnassa tai pöydänkulmaan osuessaan. Tunsin olevani tarkkailun alla. Kieltäydyin ehdotuksesta, hämilläni. Tapaustani haluttiin ruotia muiden julkisen terveydenhuollon tahojen kanssa, mutta kieltäydyin siitäkin, koska sen hetkinen kokemukseni oli, että olin tarkkailun alaisena, ohitettuna, nurkkaan ahdistettuna.

Tunsin , että minun avuntarpeeni oli täysin sivuutettu ja asiaa oli lähdetty hoitamaan ohitseni. Tajusin, että nämä ihmiset eivät voisi auttaa minua kohtaamaan itseäni, omaa kipuani. Tunsin olevani maalitaulu, väkivaltainen äiti, jonka lapset pitää pelastaa. Tätä epäluottamusta olisi vaikea kuroa umpeen.

Olo oli tyhjä, syyllinen ja sekava. Tilanne ei hellittänyt, vaan minua alettiin uhkailla, että jos en sallisi asian esiinnostamista useamman tahon tarkasteltavaksi, minusta tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. Tunsin, että olin hävinnyt, matto oli vetäisty jalkojeni alta, olin täysin epäonnistunut ja epäkelpo äidiksi. Keskustelin kumppanini sekä muutaman läheisen ihmisen kanssa. Sain heiltä valtavasti tukea siihen, että asiaani oli lähdetty hoitamaan minut ohittaen. Lastensuojeluilmoitus kuitenkin tehtiin, menin antamaan asiasta selvityksen sitä hoitavalle taholle ja kuin ihmeestä minua ymmärrettiin! Sain kuulla olevani vastuullinen vanhempi, joka kantaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan ja omista tunteistaan. Olin oikealla tiellä! Toivonpilkahdus palasi epätoivoiseen olemukseeni. Halu kohdata ja käsitellä omia tunteita vahvistui. Tiesin, että nyt minä, kaikesta selviävä supernainen, tarvitsin apua. Hakeuduin kuopukseni synnytyksessä mukana olleen kotikätilön kinesiologiseen tasapainotukseen, jossa esiin nousi se, että en rakastanut itseäni. Tämä malli oli syntynyt jo varhaislapsuudessa. Yritin saada tapaamisaikaa psykologin tai terapeutin kanssa yksityiseltä puolelta. Se oli vaikeaa, tuntui, että kaikilla oli pitkät jonot. Kävin tapaamassa yhtä, hän ei tuntunut minulle sopivalta. Mieleeni palasi hahmoterapia, josta olin kuullut hyviä kokemuksia. Googlettelin ja löysin hahmoterapeutin Pirkanmaalta. Soitin hänelle ja sovimme tapaamisen. Olo oli luottavainen.

Hahmoterapiassa tunsin oloni vastaanotetuksi, hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Sain olla oma itseni, keskeneräinen, epätäydellinen ja samalla täysin hyväksytty. Sain tuntea juuri niitä tunteita mitä tunsin ja ajatella niitä ajatuksia mitä mielessäni oli. En ollut vääränlainen, huono tai hävettävä. Terapeuttini kautta tutustuin kanadalaiseen hermoston asiantuntijaan, Irene Lyoniin ja aloin ahmia tietoa hermoston toiminnasta, traumoista ja paranemisesta. Mitä enemmän opiskelin hermoston toimintaa, sitä enemmän ymmärsin itseäni ja omaa toimintaani. Syvennyin Peter Levinen Somatic experiencing -metodiin, Stephen Porgesin polyvagaaliseen teoriaan ja Gabor Matén oivaltaviin ajatuksiin vanhemmuudesta, traumoista ja niiden periytyvyydestä. Isot ja pienet muutokset alkoivat tapahtua elämässäni. Sain purkaa isoja tunteita, kuten surua ja vihaa; tulin todistetuksi terapiassa. Sain luvan tuntea niitä tunteita, joiden alaspainamiseen oli kulunut minulta valtavasti energiaa ja jotka todella halusivat tulla kohdatuiksi, kuulluiksi, ymmärretyiksi. Pala palalta sekä ymmärrys että hyväksyntä itseäni kohtaan voimistuivat. Terapeuttini oli aina yhtä lempeä ja ymmärtäväinen - mitä ikinä esiin nousikin terapian aikana.

Opin luottamaan häneen, olemaan täysin rehellinen. Opin katsomaan omia varjojani lempeästi, uteliaasti ja suurella rakkaudella sekä ymmärtämään miksi ne olivat olemassa. Melkein kaksi ja puoli vuotta kestänyt terapiasuhde oli minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen. Terapiani ohessa opiskelin Irene Lyonin ohjauksessa hermoston toimintaa ja traumojen vaikutuksia kehoon. Aloin pikkuhiljaa palata omaan kehooni uudenlaisella herkkyydellä, kunnioituksella ja uteliaisuudella. Opin tasapainottamaan oman hermostoni toimintaa ja pääsemään pitkittyneestä ylivireystilasta takaisin turvan tilaan. Asiat alkoivat muuttua. Aloin tuntea tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Aloin ymmärtää, että minä olen kehoni ja kehoni kantaa norsun muistin lailla kaikki elämänkokemukseni mukanaan. Opettelin tuomaan itseni turvan tilaan yhä uudestaan ja uudestaan, hitaasti ja lempeästi; kuulemaan mitä tunsin ja tarvitsin.

Koronakeväänä 2020 vastaan tuli Hima Happinessin henkisen valmentajan -koulutus, johon tunsin valtavaa halua lähteä mukaan. Tiesin, että pystyisin antamaan muille jotakin merkityksellistä omien kokemuksieni myötä. Halusin myös mennä omia pelkojani ja häpeää kohti ja tehdä jotain, mitä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Halusin auttaa muita, olla kanssakulkijana, peilinä, tukena heille, joiden elämä tuo samanlaisten haasteiden äärelle kuin omani.

Tunsin halua myös kuulua johonkin porukkaan ja sain 14 ihanaa naista ympärilleni, joilla oli samankaltaisia haaveita ja unelmia kuin minulla. Koulutuksen kautta pääsin tutkimaan omia varjojani, pelastajaa ja supernaista, sekä työskentelemään asiakkaiden kanssa polyvagaalisen teorian pohjalta, joka minulle itselleni oli ollut käänteentekevä juuri vuotta aikaisemmin. Palaset loksahtelivat paikoilleen. Sain harjoitella kuuden upean naisen valmentamista, ihmisen kohtaamista, muutoksen fasilitoimista, läsnäoloa ja aktiivista kuuntelua. Jokainen harjoitteluasiakkaani opetti minulle valtavasti itsestäni.

Koulutuksen myötä opin ymmärtämään paremmin omaa elämäntehtävääni; minä olen täällä auttamassa ihmisiä tulemaan tietoisemmiksi omasta elämästään ja auttamaan heitä toteuttamaan sen muutoksen, joka tekee heidän elämästään aidompaa, lempeämpää, luovempaa ja totuudellisempaa. Minulle on luontaisesti helppo kohdata vaikeita asioita, tuoda valoa varjoihin. Olen kohdannut itsessäni isoja, vaikeita tunteita, joten pystyn kohtaamaan ja hyväksymään niitä myös muissa. Tunteet ovat viestintuojia, jotka kertovat aina jotain omista tarpeistamme. Niihin voi suhtautua kiitollisuudella ja uteliaisuudella.

Tie toisten auttamiseen käy aina oman itsen auttamisen kautta. Sen minkä olen kohdannut itsessäni, osaan kohdata myös sinussa. Osaan johdattaa sinut sinne, missä olen itse. Minä rakastan ja arvostan ensin itseäni, ja sitä kautta voin rakastaa ja arvostaa muita.